Aloitan tämän blogin koska:

a) haluan vieroittaa itseni facebookin addiktoivasta maailmasta, jossa olen ollut jo vuosikaudet

b) olen tulossa hulluksi

c) toivon ajatusten ylöskirjaamisen auttavan tässä elämääni mullistavassa prosessissa

Taustaa

Loin naamakirjaprofiilin noin viisi vuotta sitten. Aktiivisesti aloin viettää siellä aikaa kun muutin ulkomaille reilut neljä vuotta sitten. Pitääkseni yhteyttä ystäviini, tuttuihini ja perheenjäseniini. Ajan myötä ne ihmiset, joilla ei ollut fb-profiilia karsiutuivat kuin itsestään pois elämästäni. Ei minulla riitä kiinnostus kirjoitella sähköposteja.

Fb toi elämääni sisältöä! Verkostoiduin, hankin ja hyväksyin paljon uusia ystäviä, opin valtavasti uutta joka päivä. Se ei ollut pelkkää "hei katso koira puhuu" -videoiden katselua, ehei. Se oli yhteiskuntakritiikkiä, politiikkaa, henkistä kasvua, englannin kieltä ja mikä parasta - oman itsensä löytämistä. Olin jo ajat sitten hankkiutunut eroon telkkarista (päätös mitä en missään nimessä kadu), joten sain uutiseni ystävieni postaamista linkeistä sekä surffailemalla verkossa ylipäätään. Opin joka päivä uutta ja ymmärrykseni kasvoi räjähdysmäisesti niiden lukuisien dokumenttien avulla, joita netistä löytyy. Maailmankuvani muuttui täydellisesti, josta olen edelleen naamakirjalle ja siellä oleville ystävilleni kiitollinen. Valtamedian ja kulttuurin luomat suomut rapsahtelivat silmiltäni samaan tahtiin kuin lapsia kuolee planeetallamme nälkään. Se informaation määrä mitä naamakirjavuosinani olen omaksunut niin netistä kuin lukemistani kirjoistakin, peittoaa mennen tullen yliopistolla kahdeksan opiskeluvuoden aikana hankkimani tiedote; ennen kaikkea relevanttiudellaan.

Pelasin myös pelejä. En montaa, mutta kaiken sen maailman tuskan keskellä oli hyvä pitää taukoa ja keskittyä tienaamaan virtuaalirahaa, jotta voin sisustaa virtuaalitaloani - luovalla, radikaalilla ja vaihtoehtoisella tavalla tietenkin. Pelinkin kautta löysin ystäviä, ja parhaimmillaan pidimme mitä hauskimpia virtuaalijuhlia isopäisillä avatareillamme. Tanssimme, lauloimme ja hulluttelimme. Mainittakoon, että koskaan en sentään laittanut oikeaa rahaa näihin peleihin. Minulle riitti se virtuaaliraha, jota aikaa kuluttamalla sai virtuaalitehtaalta haalittua. Vuosien myötä pelille kuitenkin kävi niin kuin peleille yleensä: virtuaalisen talouden inflaatio vie ostovoimaa, pelinkehittäjät kasvattavat voittoja, eikä pelaamisesta ilman oikeata rahaa tuppaa tulla enää mitään. Samalla koko virtuaalimaailma käy niin isoksi, monimutkaiseksi ja ruuhkaiseksi, että laitteet huutaa hoosiannaa ja menee lopulta  tukkoon viruksista ja vakoiluohjelmista. Enää en pelaa.

Sain naamakirjan kautta lopulta jopa ihan oikean työpaikan! Siis sellaisen johon mennään ihan fyysisesti joka päivä kahdeksasta neljään ja sitten siitä maksetaan ihan oikeaa rahaa. Erään yhteisön fb-sivulla siis mainostettiin vapautuvaa paikkaa, jota hain ja sain. Tämä oli tervetullut muutos. Illat kuitenkin kuluivat edelleen hyvin pitkälti naamakirjaillen, dokumentteja katselleen, oppien. Työ oli vain välttämätön aktiviteetti, joka jossain määrin haittasi vapaa-ajan harrastustani. Työ ei nimittäin ollut synkassa sen maailmankuvan kanssa, joka minulla fb-opintojeni jälkeen on. Lähes päinvastoin. Minulla ei kuitenkaan ollut juuri varaa valittaa, olinhan maahanmuuttaja ja moni kaltaiseni ei ollut yhtä onnekas. Eikä valittaminen muutenkaan kuulunut enää aktiviteetteihini.

No mikä tässä sitten mättää? Miksi olen tulossa hulluksi?

Well, nothing lasts forever. Otin lopulta lopputilin tyhjänpäiväisestä työstäni muuttaakseni takaisin Suomeen. Elämä kaipasi taas uutta seikkailua. Ajattelin minulla olevan paremmat mahdollisuudet täällä löytää koulutustani vastaavaa mielekästä työtä. Halusin myös, nyt muuttuneena aikuisena ihmisenä, selvittää tiettyjä asioita vanhempieni kanssa. Joten otin ja muutin taas minulle uuteen kaupunkiin. Nautin jokaisesta askeleesta kaduilla, joilla en ollut koskaan kulkenut. Etsiskelin töitä...huomasin ettei niitä ole. Työkokemus koulutustani vastaavalta alalta puuttuu lähes täysin ja on sen sijaan juuri siltä alalta, joka ei palvele ketään. Siltä alalta, joka planeettaamme jalkojemme alta nakertaa. Osta, kuluta, ota lainaa jos ei muuten, älä välitä niistä kuolevista lapsista, osta, osta, osta.... Itseäänkin pitäisi markkinoida kuin tuotetta. Kikkailla ansioluetteloilla, olla esillä. Valmistumisesta viisi vuotta aikaa, muistanko enää edes mitään...

Nyt

Joten olen kytkenyt itseni takaisin naamakirjan turruttavaan maailmaan. Pyörittänyt hiiren nyt jo vinkuvaa selauspyörää kilometrikaupalla. Ero entiseen on se, että enää asiat eivät ole uusia. Tiedän kuinka monta lasta kuolee joka päivä nälkään ja parannettavissa oleviin tauteihin, tiedän miten markkinavoimat maailmassa jylläävät, tiedän että ilman muutosta koko ihmiskunta on tuhon partaalla, tiedän, tiedän, tiedän. Ai Obama on alkanut teloittaa omia kansalaisiaan ilman oikeudenkäyntiä? Joo ei yllätä yhtään. Ai Espanjassa maksuvaikeuksissa olevia vanhuksia heitetään ulos kodeistaan jotta pankit pääsevät tekemään voittoa? Joo ei mitään uutta. Ai valmisruuissa ei olekaan sitä lihaa mitä tuoteseloste kertoo? No oho, oliko se jollekin isokin shokki? Ai Talvivaaran altaat suunnitellut insinööri on vastuussa koko maan juoksutusaltaista, mutta on kaikessa hiljaisuudessa jäävännyt itsensä juuri tämän altaan kohdalla, koska on kerran sen itse suunnitellut? Ai ja sitten radiohaastattelussa päivittelee kuinka "jotkut" ovat menneet siltä mistä aita on matalin? No juu, se nyt on vielä pientä.

No mitä muuta?

Joku kertoo naamakirjassa taloprojektistaan. Kateuden läikät silmissäni katson kuvia omavaraisuuteen tähtäävistä projekteista samalla kun sähköfirma asentaa kerrostalooni etäluettavaa sähkömittaria altistaen kaikki alakerran asukkaan syövälle. Tunnen olevani umpikujassa. En sopeutunut enää suomalaisuuteen, haluan pois. Mutta minne? Ja millä rahalla? Koko planeetta on täysin kieroutunut. Mitä ylipäätään elämältä haluan? Miksi olen? Voisko ne avaruusoliot jo tulla ja viedä minut pois täältä?

Näitä pohdin ja skrollaan vinkuvaa hiirtä. Punainen numero ilmestyy maapallon kohdalle. Klikkaan heti. Siskon vauvasta on taas lisää kuvia. "Tykkään" niistä muodon vuoksi, mutta who fucking cares?

Tällä kertaa en löydä töitä naamakirjasta, se on aivan varma. Mitä enemmän skrollaan, sitä syvemmälle kyynisyyteen uppoan. On tapahduttava muutos. Kurkkua kuristaa. Lähden ostamaan lottokupongin.